tiistai 28. helmikuuta 2017

Kasarin sälpäsäpinöiden jälkipuinti

Takana on erittäin jännittävä ja rankka viikonloppu. Lauantaina yritin mennä ajoissa nukkumaan, sillä herätyskello oli soimassa varttia vaille kaksi yöllä. Yhdeksän jälkeen olin sängyssä, mutta eihän se uni tullut millään kun niin kovasti jännitti ja mietitytti tulevat kisat. Vielä kahdentoista aikaan katsoin kelloa, ja seuraavaksi heräsin hieman yli yksi ja olin varma että olin nukkunut pommiin. Kovin vähillä yöunilla lähdimme ajelemaan kohti Lappeenrantaa.

Kisarata

Reilu viiden tunnin ajon ja parin pysähdyksen jälkeen olimme perillä. Pakkasta oli -15 astetta ja maisemat kauniin talviset. Kun olin saanut täytettyä paikan päällä koirien tiedot paperille ja nostettua onnettaren korista kilpailunumeron 244 joka tarkoitti sitä, että starttaisin neljäntenä, aloitimme handleriksi mukaani lähteneen Sonjan kanssa koirien lämmittely ja pissatus rumban. Lähtöviivan sijainti hirvitti. Sinne päästäkseen piti kulkea ensin piiiiitkä alamäki josta oli loiva nousu lähtöviivalle...

Tästä piti selvitä lähtöviivalle kaukaisuuteen...

Aika kului todella nopeasti ja tuntui että meinasi jo tulla kiire kun lähtövuoromme lähestyi. Valjastimme koirat. Emma ja Essi laitettiin johtoon, Karma ja Fani olivat pyöräkoirina. Koirat kiljuivat ja hyppivät tuttuun tyyliinsä kun lähdimme kohti lähtöaluetta. Minä seisoin reen jarrulla koko painollani ja Sonja piti johtajakoirista kaikin voimin kiinni kun lähdimme yllä olevassa kuvassa olevaa mäkeä alas kohti lähtöviivaa. Kun pääsimme lähtöalueelle, emme ehtineet paljoakaan odotella vuoroamme, kun tuomari viittoi jo että starttaa vaan. Koirat ryntäsivät matkaan. Karman seisinki irtosi lähtörytäkässä. Parisataa metriä ehdittiin kulkea suoraan kovalla vauhdilla kovaksi tamppaantunutta tietä, kun tajusin että hetkinen, tuosta piti kääntyä oikealle. Käännös meni minulta täysin ohi, enkä jotenkin edes osannut odottaa sitä, sillä yleensä sprinttikisoissa kaikki reitit jolle ei kuulu mennä on suljettu aidoin. Ajattelin että tämä oli tässä. Minulla meni aikaa että sain koirat pysähtymään kovalla uralla johon jarru ei uponnut. Sitten meni aikaa että sain koirat kääntymään takaisinpäin. Sitten ne olivat jo ihan solmussa. Perässäni tuli jo pari muutakin valjakkoa, jotka myöskin olivat ajaneet käännöksen ohi. Lopulta sain koirien sotkut selvitettyä ja ne tajusivat lähteä seuraamaan valjakkoa, joka onnistui kääntämään koiransa ennen minua. Ajoin kahden muun valjakon perässä, ohittelimme alkuunsa toisiamme vuorotellen ja päivittelimme yllättävää käännöstä. Ajattelin jo että tästä tuli kyllä sunnuntai ajelu ja tämä rek-koe oli tässä. Ura oli raskas. Koirien tassut upposivat lumeen, eivätkä ne todellakaan päässeet huippuvauhtiinsa, mutta sitkeästi ne etenivät uralla. Lopulta ohitimme kaksi valjakkoa ja kiritin koiria matkaan. Sitten alkoi kakkarumba. Koirista kukin vuorollaan jarrutteli kakkatauolle. Sitten tuli jyrkkä alamäki jonka juurella seisoskeli ihmisiä heiluttelemassa ja huitomassa. Hämmennyin. Liian myöhään tajusin että ihmiset yrittivät viittoa että käänny oikealle, ja siinä kohtaa oli Emma miltei ihmisissä kiinni häntä heiluen virne naamalla " tämä on varmaan maali ". Matka jatkui muutaman sekunnin ihmettelyn jälkeen. Loppumatkalla pysähdyin pariin kertaan selvittämään liinasotkua ja lopulta pääsimme maaliinkin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen sijoituksemme oli 13/19. Harmitti ja olin varma että tämä oli tässä. Turhaan sähläämiseen meni niin paljon aikaa, että sen olisi pakko näkyä lopputuloksessa. Muutkin päivittelivät ensimmäistä yllättävää käännöstä ja harmittelivat että ajoivat  harhaan. Yksi valjakko ei ollut huomannut ollenkaan käännöstä, ja oli vain jatkanut suoraan eikä koskaan löytänyt takaisin kisareitille. Ei siinä harmittelut kuitenkaan auttanut, vaan oli valmistauduttava toiselle kierrokselle, jonka startit alkoivat parin tunnin päästä ensimmäisen loppumisesta. Mietiskelin koirien järjestystä liinoissa, ja pitkän pähkinnän jälkeen vaihdoin Essin tilalle Karman. Tällä kertaa odottelimme hetken lähtöalueella valjakkoletkassa ennen omaa vuoroa. Saimme lisäapukädet pitelemään raivoisasti kiljuvia ja hyppiviä koiria. Lähtöviivalla näytin varmaan huolestuneelta, sillä yksi järjestäjistä taputti minua olalle ja sanoi: "kaikki on ihan hyvin." Pääsimme matkaan. Yllättävä käännös ei enää yllättänyt, ja järjestäjät olivat laittaneet aidan esteeksi, jottei kukaan enää päässyt ajamaan harhaan. Koirat jaksoivat hyvin pitää vauhtia yllä. Vaikka ajoittain upottavan lumen takia koko matkaa ei laukalla mentykään, koirat puskivat eteenpäin kovalla vauhdilla. Kannustin koiria ja potkin vauhtia, ja sillä hetkellä olin kiitollinen kaikille niille raskaille voimatreeneille, joissa koirat ovat kiukulla vetäneet raskasta mönkkäriä ylämäkeen enkä ole antanut niiden luovuttaa missään vaiheessa. Loppumatkalla ohitimme muita valjakoita ennen maaliin tuloa. Toinen kierros meni huomattavasti kivuttomammin ja paremmin. Sitten alkoi tulosten odottelu.

Ensimmäinen kierros edessä. Kuvaaja Minna Huhtanen
Ensimmäinen kierroksen maaliintulo. Kuvaaja Laura Hyvärinen

Palkintojen ja tulosten jako pidettiin sisätiloissa. Jännitti, riittikö suorituksemme REK3-arvoon. Kärkikolmikko haki palkintonsa aploodejen saattelemana. Neljäskin sai pienen koiranruoka pussin. "Viidentenä, mahtoiko olla ensikertalainen, Johanna Pelli" tuomari sanoi ja häkellyin täysin. En todellakaan osannut kuvitellakaan että suorituksemme olisi riittänyt kymmenen parhaan joukkoon. Tuomari halasi ja ojensi minullekin pienen koiranruokasäkin palkinnoksi. Todella yllättyneenä mutta tyytyväisenä lähdin Sonjan kanssa pitkälle kotimatkalle. Ensimmäiset rekikisat, vaikka alku oli katastrofi, päättyi kaikki kuitenkin hyvin. Koirat saivat REK2. Kisa oli myös Emmalle ensimmäinen, ja olin kyllä tyytyväinen pikkuneitiin, joka niin hienosti piti vauhtia yllä koko kisamatkan. Koko tiimi suoriutui hyvin.


Toinen kierros ja maaliviiva häämöttää. Kuvaaja Minna Huhtanen

Jälkikäteen voi sanoa, että kannatti lähteä, ja aliarvioin turhaan koirieni kuntoa. Virheet, jotka tapahtuivat olivat loppujen lopuksi lähtöisin liian hitaasti ohjeita antavasta musherista, eli minusta. Loivat, pitkät ylämäet ja paikoittain upottava lumi tekivät kisaradasta raskaan, mutta mitään aivan mahdottomia surmanmutkia tai möykkyisiä alamäkiä ei ollut. Pari tiukempaa käännöstä heti alamäkien jälkeen, joissa sai jännätä kuinkahan tässä käy, mutta niistäkin selvittiin kunnialla. Tästä onkin hyvä lähteä ensi viikonloppuna Lempparisprinttiin, jossa on taatusti astetta haastavampi ura, sillä kisaradan loppupätkä kulkee motocross-radan läpi....
Loppuun videopätkä siltä onnistuneemmalta, eli toiselta kierrokselta. Videolta saa jonkinlaisen käsityksen miten kovaa kovimmillaan pääsi ja miten raskaita loivat mäet olivat. Pari ohitustakin siinä näkyy, ja tietysti maaliintulo. Minusta oli hauska nähdä Emman reaktio maalissa, ihmisrakkaana otuksena se katsoo ihmisiä ympärillään rakastava virne naamallaan. Jos Emma osaisi puhua, se varmaan kiljahtelisi: " ihminen siellä, ihminen sielläkin, ja siellä! Jee, ihminen!"



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti